lauantai 15. marraskuuta 2014

Keskinkertainen avautuminen

Hyvää iltaa arvon lukijat. Kyllä, minä olen palannut! Täällä taas! Voi, kuinka te olettekaan pärjänneet ilman minun syvällisiä ja kypsiä pohdintoja elämän koukeroista? Minä ainakin olen suorastaan riutunut luovan taukoni aikana. Toisaalta minulla ei ole ollut juuri mielenkiintoa avautua teille. Sitäpaitsi, mitä pidemmälle taukoa jatkaa, sitä suurempi kynnys on kirjoittaa. Tuntuu, että pitäisi tehdä täysin tajunnan räjäyttävä postaus! Mutta, arvon lukijat. Minulta on ideat loppu. Pääni on liian täynä tasekirjaa, ennakonpidätystä ja kaikkea muuta yhtä turhanpäiväistä ja ankeaa.

Mitenkö olen kuluttanut hiljaiset kuukauteni? No arvon lukijat. Olin koko kevään ja kesän armaassa kotikylässäni Vetelissä pankkitätinä ja äidin päänsärkynä. Voin sanoa, että niin pitkän kotona asumisen jälkeen oma kämppä tuntui taivaalta. Lisäksi se vahvisti ajatustani siitä, että Veteliin ei ole paluuta -kaikella kunnioituksella veteliläiset. Kasvatin myös maailmankuvaani ja matkustin Portugaliin kulttuurilomalle bilettämään arvon neitokaisten kanssa. Selvisimme reissusta ilman suurempia loukkaantumisia, mitä nyt yksi varvas murtui ja 50 % reissuporukasta sairasti pienen reissulenssun kotiinpaluun kunniaksi. Sitten olikin kaksi viikkoa suunnaton stressipallo koulun ja työssäoppimisen kanssa. Nukuin huonosti, söi huonosti, kiukuttelin ja kaikki oli paskaa. Kun työssäoppimisasiat sitten viimehetkellä selvisivät tuntui kuin satojen kilojen kuorma olisi heitetty harteilta. Se siitä piinasta

Poden tällä hetkellä pahimman luokan keskinkertaisuus-kriisiä. Tiiättekö? Ei tunnu, että olisi ihan pohjalla, vaan kaikella tapaa keskinkertaisesti surkea. Väritön, hajuton ja mauton. Mieleenpainumaton. Keskinkertainen epäonnistuja. Voisin väittää, että keskinkertaisuuden tunne kumpuaa siitä, etten ole tehnyt niissä asioissa, joissa koen olevani hyvä ja jotka koen tärkeiksi, minkäänlaista läpimurtoa. Olen vain keskinkertainen, tai keskinkertaista huonompi. Tavis. Tämä epävarmuus omaan osaamiseeni on seurausta sille, etten todellakaan tiedä, mitä tulen tekemään isona. Tai edes ensi vuonna! Minulla ei ole tällä hetkellä muuta tavoitetta kuin päästä koulu läpi ja hakea "jonnekkin" uuteen kouluun... Minne? Mihin minusta on? Tiedän, että en halua viettää elämääni kaupan, pankin tai minkään kassalla. Saati sitten hikisessä toimistossa. Haluan tehdä jotain enemmän omaa. Mikä on minulle enemmän omaa? VOI KUN MINÄ EN TIEDÄ! Haluan tehdä jotain luovaa. Jotain mistä voisin jäädä mieleen.. En yläasteella olisi uskonut, että se olisin minä, jolla on suunta tulevaisuuden suhteen hukassa. Minä, jolla oli selvät sävelet. Kasvaminen on perseestä...

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin hyvät naiset ja herrat: Airut.

Ps. Ette uskokkaan kuinka ihanaa on taas kirjoittaa.
Pps. Toivon, etten tule avautumaan uudelleen hetkeen,

4 kommenttia: